sunnuntai 26. maaliskuuta 2017



Tiekartta puutiaistautien biologiseen torjuntaan

Puutiaiset eli punkit tartuttavat meillä ihmisiin Borrelia-bakteerien (borrelioiden) aiheuttamaa borrelioosia sekä puutiaisaivokuumevirusta (TBEV). Borrelioosi ja TBEV näyttävät THL:n tartuntatautitilaston mukaan yleistyvän nopeasti. Äskettäin meikäläisistä punkeista on löydetty myös nk. toisintokuumeen aiheuttajaa Borrelia miyamotoi -bakteeria. TBEV ja toisintokuume ovat harvinaisia, vain muutama prosentti punkeista kantaa näitä tauteja. Sen sijaan eri borrelioita kantaa 15-20 prosenttia punkeista. Sairastumisriski on siis kohtalaisen pieni, mutta sekä TBE että borrelioosi ovat vakavia tauteja ja suuri osa borrelioositapauksista jää diagnosoimatta. Borrelioosi on hankala diagnosoitava ja hoidettava, koska erilaiset borreliat aiheuttavat erilaisia oireita ja bakteerit pystyvät muuntautumaan eri muotoihin, jättäytyen välillä lepotilaan. Viimeaikainen tutkimus on päätynyt hypoteesiin, että borrelioosin vauriot ja oireet voivat säilyä ihmisen elimistössä, vaikka itse bakteeria ei enää elimistössä olisi ainakaan aktiivisessa muodossa.

Ihmisten tietoisuus puutiaisvälitteisistä taudeista on viime vuosina parantunut ja lisännyt TBEV-rokotteiden ottamista sekä suojautumista maastossa liikuttaessa. Täten voidaan olettaa, että sairastuneiden määrä ei enää lisäänny yhtä nopeasti. Ilmastonmuutos lisää punkkitauteja kolmea kautta: punkkien talvikuolleisuus alenee; niiden aktiivinen ihmisten ja kotieläinten tartutusaika pitenee; punkkien elinkierrossa vaikuttavien nisäkkäiden eloonjäänti ja lisääntyminen paranevat. Puutiaisvälitteiset taudit ovat meillä yleisiä Etelä-Suomen rannikkoalueilla ja harvinaisempia sisämaassa. Tähän voi olla syynä se, että rannikon ilmasto on leudompi, sisämaassa isäntäeläinten kanta on harvempi ja se että epidemia ei ole vielä ehtinyt levitä sinne rannikolta, josta se on lähtenyt liikkeelle - ehkäpä muuttolintujen mukana tulleista punkeista?

Monikymmenvuotinen tutkimus Yhdysvaltojen koillisrannikolta (mm. Richard Ostfeld, Felicia Keesing ja Taal Levi) ja Ruotsista (Thomas Jaenson ja Lars Tälleklint/Eisen) osoittaa, että punkkien lisääntyminen ja sen myötä niiden esiintyminen on riippuvainen isoista nisäkkäistä, kuten valkohäntä- ja metsäkauriista – samalla lailla kuin hirvi on välttämätön hirvikärpäselle. Meillä lähtötilanne on sikäli Ruotsia huonompi, että Etelä-Suomessa esiintyy runsaasti molempia puutiaistauteihin kytkettyjä kaurislajeja, ja niiden kanta on reippaassa kasvussa. Ruotsissa borrelioosiin sairastuu vuosittain moninkertainen määrä ihmisiä verrattuna Suomeen, ja suuri syy tähän lienee juuri hirvi- ja jäniseläinten runsaus. Meillä Suomessa eletään tautien levinneisyysalueen reunalla, eli taudit ovat vasta leviämässä meille, ja epidemia olisi nopein toimin vielä pysäytettävissä.

Punkilla on neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, nymfi ja aikuinen. Keväällä uudet munista kuoriutuneet punkkitoukat tarvitsevat muodonmuutokseensa, eli siirtyäkseen seuraavaan kehitysvaiheeseen, veriaterian jostain lämminverisestä eläimestä. Aterian mukana toukkavaiheen punkit saavat taudit elimistöönsä; joskus myös punkista toiseen niiden ruokaillessa samassa eläimessä. Punkkien munavaihe on pääsääntöisesti puhdas, mutta toukkana tai nymfinä saadut borreliat ja virukset säilyvät punkissa muodonmuutoksen yli. Borrelioosi- tai tbev-epidemian synnylle on siis kaksi välttämätöntä ehtoa: alueella on oltava punkkien määrää lisääviä isoja tai keskikokoisia nisäkkäitä (hirvi- tai jäniseläimiä), ja lisäksi alueella on oltava taudinaiheuttajia kantavia piennisäkkäitä tai lintuja, ns. reservuaareja eli tautien varastoijia, joista punkkien toukat ja nymfit saavat ne elimistöönsä. TBEV:n elinkierto on sikäli erilainen kuin borrelioosin, että punkit ovat viruksen reservuaari, toisin kuin borrelioosilla jonka reservuaari ovat nisäkkäät. Viruksenkin leviämisessäkin myyrillä ja hiirillä on tärkeä rooli, koska ne siirtävät virusta punkista toiseen. Vaikka borrelioosin tai TBE:n prevalenssi eli esiintyvyys punkkipopulaatiossa olisi pieni, niitä on silti lukumääräisesti paljon isossa punkkipopulaatiossa. Ihmisen sairastumisriskin kannalta olennaisin luku on juuri tauteja kantavien punkkien tiheys maastossa.

Borreliabakteerien reservuaareista luonnossamme yleisimmät ovat hiiret, myyrät ja maassa elävät linnut kuten rastaat, joiden verestä taudit siirtyvät punkkien toukkiin tehokkaasti. Seuraavassa muodonmuutoksessa, tarvitessaan uuden veriaterian, punkit tartuttavat jälleen uudet myyrä- ja lintusukupolvet. Taudit siirtyvät siis edestakaisin punkkien ja reservuaarien välillä ja näin säilyvät molemmissa. Tietyn alueen punkeissa esiintyvät taudit määräytyvät paikalla esiintyvien reservuaarieläinten mukaan. Kolme useimmin mainittua ihmisiä Euroopassa sairastuttavaa borreliaa ovat niveloireita aiheuttava Borrelia burgdorferi (kantajina pienjyrsijät ja linnut), neuroborrelioosia aiheuttava Borrelia garinii (kantajina linnut), ja iho-oireita aiheuttava Borrelia afzelii (kantajina pienjyrsijät). Samassa punkkiyksilössä on usein enemmän kuin yksi borrelian alalaji. Eri borreliat ovat kuitenkin jossain määrin erikoistuneet eri isäntäeläimiin: jos bakteeria kantava punkki imee verta bakteerin kannalta 'väärästä' eli sille sopimattomasta isäntäeläimestä, sen veren sisältämät vasta-aineet voivat häiritä taudinaiheuttajan lisääntymistä punkissa. Isäntäeläinyhteisön monimuotoisuudella voisi siis olla hieman epidemioita hillitsevä vaikutus.

Yhdessä kauriissa tai jäniksessä voi olla kerrallaan jopa pari tuhatta punkkia, eli yksi yksilö voi luovuttaa verta tuhansille eri kehitysvaiheiden yksilöille kesän aikana. Kukin aikuinen punkkinaaras voi munia samoin kaksi tuhatta munaa, ja mitä suurempi isäntäeläin, sitä enemmän ja sitä elinkelpoisempia munia syntyy. Viime vuosina hirvikanta on Etelä-Suomessa 2000-luvun alun huipusta hieman laskenut, mutta laskun on korvannut metsäkauriin ja erityisesti valkohäntäkauriin kannan nousu. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu kanta on vähintään viisinkertaistunut, 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on siis aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden ’lisääntymisalustoiksi’. Ilmeisesti punkkien määrä saturoituu: aluksi punkkimäärä nousee nopeasti isäntäeläinten kannan nousun mukana, mutta korkeilla hirvieläinmäärillä enää vähän.

Usein esitetään ajatus, että hirvieläimillä voisi olla borrelioosiepidemiaan jopa myönteinen vaikutus. Korkea hirvikanta voikin hieman vähentää borrelioiden esiintymistä toukka- ja nymfivaiheen punkeissa, kun ne imevät verta kauriista myyrien sijasta, koska hirvieläimet eivät juurikaan siirrä borrelioita niistä verta imeviin punkkeihin. Kauriin tai muiden märehtijöiden, kuten nautojen tai lampaiden, veressä Borrelia-bakteeri ei voi kunnolla lisääntyä. Siksi esimerkiksi kaupungeissa ja perinneympäristöissä maisemaa hoitavien nautojen ja lampaiden laitumilla punkkeja voi olla runsaasti, mutta punkkitauteja vähemmän. Hirvieläinten rooli punkkien lisääntymisalustoina vaikuttaa olevan merkittävämpi kuin niiden rooli puhdistajina: sairastapausten määrä kasvaa vuosi vuodelta THL:n borrelioositilastossa, vaikka 'puhdistajiksi' väitettyjen kauriiden kannat ovat kasvussa. Paitsi hirvieläinten, myös jäniseläinten määrä ja biomassa on sen verran suuri, että niillä on vaikutusta punkkien määrään. Jänis ja rusakko voivat toimia sekä borrelioosin reservuaareina että punkkien määrän lisääjinä, mutta kanit pääsääntöisesti vain punkkien määrän lisääjinä.

Tärkeimmistä tautien varastoista eli reservuaareista jotkut kaupunkilinnut ovat viime vuosina lisääntyneet, muun muassa mustarastas. Myyrien kokonaismäärässä ei liene juuri nyt kasvua, vaan ainoastaan vuosien välistä ja vuodenaikaista vaihtelua, koska avohakkuualojen määrä on ollut viime vuosikymmeninä koko lailla vakio (vain suhdannevaihteluita, ei nousevaa trendiä). Lähes jokaiselta metsähehtaarilta löytyy kuitenkin vähintään muutamia myyriä, huippuvuosina parhaimmillaan satoja. Lisäksi pitää muistaa, että pienetkin isäntäeläimet kuten myyrät ja linnut vaikuttavat punkkien määrään auttamalla pieniä punkkeja kehittymään seuraavaan kehitysvaiheeseen, kohti lisääntymisvaihetta, erityisesti niinä vuosina kun myyriä on paljon. Myyriä syövien nisäkäspetojen määrä ei liene sekään muuttunut viime vuosina oleellisesti, mutta petoyhteisön rakenne on muuttunut: ketun määrä on merkittävästi vähentynyt ja sen tilalle ovat tulleet vieraslajit minkki ja supikoira. Petoyhteisön rakenteen vaikutusta tautiriskeihin ei tiedetä. Petoeläimissä esiintyy myös usein punkkeja, mutta ne - samoin kuin koiratkaan - eivät ole kovin hyviä reservuaareja eivätkä lisääntymisalustoja punkeille. Äskettäin on tiedotusvälineissä kohistu punkin torjuntaan käytetyn fiproniilin joutumisesta ihmisravintoon eli kananmuniin. Meillä fiproniili on myös laajasti käytössä punkkien torjunnassa kotieläimillä eli kissoilla ja koirilla. Venäjällä punkkeja torjutaan ihmisille vaarallisilla aineilla kaupunkien puistoissa. Nyt olisi aika valita, halutaanko meillä lisätä torjunta-aineiden käyttöä vai haluttaisiinko mieluummin kokeilla biologisen torjunnan tehoa.

Punkkitautien biologinen torjuntaohjelma

Ilmastonmuutos lisää sekä borrelioosin että puutiaisaivokuumeviruksen esiintymistä ihmisillä. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa tehty tutkimustyö osoittaa, että em. tautien leviämisessä on keskeinen rooli puutiaisten elinkierrossa välttämättömillä isoilla ja keskikokoisilla kasvinsyöjänisäkkäillä, joiden kanta on noussut Etelä-Suomessa. Yksinkertaistaen: isot ja keskikokoiset kasvinsyöjäeläimet määräävät punkkien määrän, pienjyrsijät ja linnut määräävät punkkien kantamien tautien määrän. Ravintoketjujen monimuotoisuus ja petoeläinten runsaus voi vähentää punkkitauteja. Täten ravintoketjujen 'ennallistaminen' kasvinsyöjien kantoja alentamalla ja petoeläimiä suosimalla vaikuttaa myönteisesti. Kaikkein haitallisimpia punkkien isäntäeläimet ovat paikoissa, joissa ihmiset oleskelevat paljon ja joista niitä ei voida helposti poistaa, eli metsäkauriit, rusakot, rastaat, hiiret, myyrät ja rotat taajamien puutarhoissa ja metsäisissä puistoissa. Jos tauteja halutaan torjua, hirvi- ja jäniseläinten määrää tulisi vähentää metsissä ja kaupunkien puistoissa. Pienjyrsijöiden ja lintujen määrään on huomattavasti vaikeampi vaikuttaa.

Punkkitautien hillinnässä auttavia toimenpiteitä:

- vapautetaan vieraslaji valkohäntäkauriin metsästys lupamenettelystä,
- tehostetaan molempien kaurislajiemme metsästystä,
- talviruokintaa käytetään vain metsästyksen apuna,
- tehostetaan rusakon metsästystä,
- pidetään villisian kanta mahdollisimman pienenä, ja
- vähennetään ilveksen, ketun ja näädän metsästystä.

Anneli Jalkanen, maat.-metsät. tri, metsänhoitotiede

Lisää aiheesta

Punkkien elinkierto: hs.fi/tiede 30.5.2017 Hirvieläimet levittävät punkkeja, mutta punkkitaudit ovat peräisin pikkueläimistä

Borrelioosin mikrobiologista ja lääketieteellistä taustaa: https://en.wikipedia.org/wiki/Lyme_disease_microbiology

Monipuolisia tietokantoja punkeista:
www.borrelioosi.net www.eucalb.com

Puutiaisten esiintymiskartat: http://ecdc.europa.eu/en/healthtopics/vectors/vector-maps/Pages/VBORNET-maps-tick-species.aspx

Borrelioosista Euroopassa: http://www.eurosurveillance.org/images/dynamic/EE/V16N27/art19906.pdf

Mielipidekirjoituksia:

Margaretha Gustafsson, parasitolog och docent i cellbiologi vid Institutionen för biovetenskaper, Åbo Akademi https://www.hbl.fi/artikel/koncentrera-jakten-pa-hjortdjur/

Thomas G.T. Jaenson, prof. in medical entomology, Uppsala University https://www.hbl.fi/artikel/vitsvanshjort-och-radjur-producerar-mangder-av-sjukdomsoverforande-fastingar/ http://www.ja.se/artikel/51425/fel-information-om-att-radjur-minskar-borrelia.html

Heikki Henttonen, metsäeläintieteen professori, Luonnonvarakeskus: Metsästäjä-lehti 2/2017 s. 52-53. Verkossa http://www.lehtiluukku.fi/lehti/metsastaja/_read/02-2017/142274.html
Punkit halajavat hirvieläimiä. Jahti-lehti 2/2017 s. 34-35. Verkossa: http://digijahti.fi.

Päivitetty: 11.8.2017

tiistai 28. helmikuuta 2017

Hirvikanta 2007 - 2017






HUOMAUTUS.
Hirvitalousalueiden kanta-arviot ovat netissä: www.riistahavainnot.fi. Ne ovat yhdistelmä hirvihavaintoja ja saalismääriä. Yllä olevat graafit on laskettu riistakolmioiden lumijäljistä, ja ne toimivat parhaiten isommilla alueilla eli esim. riistakeskustasolla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Hirvieläinpolitiikkaa pitäisi uudistaa



Kirjoitin kirjeen Keski-Suomen riistaneuvostolle alun perin helmikuussa 2013 (4 v sitten). Hirvikanta oli vuonna 2012 sattumalta Luken lumijälki-indeksillä mitattuna 2000-luvun alimmassa arvossaan, josta se on sittemmin jälleen noussut. Korkean hirvikannan aiheuttamat suorat metsätaimikoihin kohdistuneet laatu- ja kasvutappiot ovat olleet valtakunnan metsien inventointien mukaan kasvussa, ja ei-toivotuista ulkoisvaikutuksista muualla yhteiskunnassa on tullut uutta tietoa, joten kirjoituksen päivitys lienee paikallaan. Kirjoitukseni koskee kaikkia meillä esiintyviä hirvieläimiä eli hirvi, metsäkauris ja valkohäntäkauris, pl. poro ja harvinainen ja uhanalainen metsäpeura.

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti hirvieläinkannan sopivasta tasosta, erityisesti sosiaalisessa mediassa (mm. Metsälehti). Metsästäjät pyrkivät ymmärrettävästi sellaiseen kannan tasoon, jossa vuotuinen vasatuotto olisi mahdollisimman korkea ja vasat elinvoimaisia. Naaraiden liian suurta suhteellista osuutta hirvi- ja valkohäntäkauriskannasta pyritään korjaamaan, mikä on hyvä kehityssuunta. Tavoitellut hirvieläinkannan tasot ovat kuitenkin kokonaistilanne huomioiden useimmilla riistakeskusalueilla liian korkeat. Erityisesti lounaisessa Suomessa tilanne on huolestuttava: siellä kaikki kolme mainittua hirvieläintä elävät samalla alueella ja metsäkauriin ja valkohäntäkauriin kannat ovat nousseet ripeästi. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu kanta on vähintään viisinkertaistunut, karkeasti arvioiden 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön.

Metsänomistajille aiheutuu hirvieläimistä suoria kuluja eli hukkaan menneet metsänuudistamiskulut, joista lupamaksuvaroista korvataan vain vakavimmat tapaukset. Epäsuoria menetyksiä ovat tulevan tukkipuun laadun heikkeneminen, ja kuusen suosiminen silloinkin, kun muuten haluttaisiin uudistaa männylle tai lehtipuulle. Hirvien talvilaitumet, jossa pahimmat taimivahingot syntyvät, ovat 1-3 metrin pituisia männyn taimikoita. Niiden väheneminen on selkeä argumentti sen puolesta, että hirvikantaa pitäisi leikata: kanta pitäisi sopeuttaa vähentyneisiin ruokavaroihin ja eri hirvitalousalueiden maankäyttöluokkien jakaumaan (jako metsä/pelto/suo). Puulajiongelma kärjistyy eteläisen Suomen juurikääpäkohteilla, joilla puulaji pitäisi vaihtaa havupuusta joksikin aikaa lehtipuuksi, kasvupaikan puhdistamiseksi sienitaudista. Tutkimusten mukaan kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervasta esiintyy koko ajan pohjoisempana ja levinneisyysalue kattaa jo koko keskisen Suomen. Monipuolisempaa puulajivalikoimaa eli lehtipuiden kasvattamista puoltavat lisäksi monimuotoisuuden lisäämistavoite ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarve, koska kuusen on ennustettu kärsivän tulevaisuudessa kuivuudesta.

Biotalouden suurilta tavoitteilta putoaa pohja, ellei metsissä kyetä tuottamaan riittävästi monipuolista ja laadukasta puuraaka-ainetta. 1970-luvulla perustetut männyntaimikot ovat kasvaneet kokoon, jossa tehdään toista harvennusta. Sahoille alkaa tulla hirvituhon aikaansaamaa sekundaa tyvitukkia. Näin käy siitä huolimatta että 1970-luvulla laidunnuspaine oli vain 1/4 nykyisestä, eli tukkien laatuongelma tulee pahenemaan. Epäsuoria kuluja eli ulkoisvaikutuksia aiheutuu myös liikennevahingoista ja pääteiden aitaamisesta riista-aidoilla niiden ehkäisemiseksi. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden lisääntymisalustoiksi, mikä näkyy kasvavissa borrelioositilastoissa. Metsien virkistyskäyttöä haittaavat hirvikärpäset loppukesällä ja syksyllä.

Jos huomioidaan kaikki metsien käyttäjäryhmät ja käyttömuodot sekä kaikki edellä luetellut ulkoisvaikutukset, kestävä hirvieläinkannan taso olisi selvästi nykyistä alhaisempi. Lainsäädännössä todetaan, että hirvieläinkanta on pidettävä sellaisella tasolla, että metsävahinkoja ei tule, mutta muista vaikutuksista ei puhuta. Luken julkaisemista hirvikannan kehitystä kuvaavista havainnoista näkyy (www.hirvihavainnot.fi), että sidosryhmien kuulemisissa esittämiä hirvikannan tavoitetasoja ei useimmilla hirvitalousalueilla noudateta!

Lainsäädäntöä olisi tarpeen päivittää määrittelemällä kestävä riistatalous kestävän käytön käsitteen kautta, eli taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset huomioivaksi. Laissa tulisi määritellä, mitä 'riistakantojen vaarantuminen' -käsite tarkoittaa käytännössä, ettei se estä vahinkojen torjuntaa. Kestävyyden määritelmää olisi hyvä tarkentaa niin, että sidosryhmien näkemys sopivista hirvieläinkannoista olisi riistakonsernia velvoittava. Lisäksi voitaisiin harkita lain muutosta valkohäntäkauriin osalta siten, että sen pyynti vapautettaisiin luvanvaraisuudesta ja lajin status muutettaisiin riistalajista haitalliseksi vieraslajiksi.

Joillakin riistakeskusalueilla kannattaisi - kokeiluluontoisesti ja vapaaehtoispohjalta - alkaa määrätietoisesti pyrkiä kohti alempaa hirvieläinkantaa. Sopiva taso on saavutettu silloin, kun taimikon voi perustaa ja hoitaa metsänhoidollisin perustein, liikennevahingot ovat vähentyneet ja borrelioositilastot osoittavat myös alenevaa suuntaa. Hirvikärpäset häviävät kaupan päälle. Onnistumisen mittareina voitaisiin käyttää Luken lumijälkitilastoja, liikenne- ja metsävahinkotilastoja sekä borrelioositilastoja.

Myönteinen kehitys lähtisi ehkä tehokkaimmin liikkeelle, jos luovuttaisiin hirvituhojen korvauksista. Tällä tavoin metsänomistajat alkaisivat tarkemmin katsoa, mitä ehtoja metsästysvuokrasopimuksiin laittavat, ehkä jopa vaatia tuhojen estämistä. Voitaisiin harkita sitäkin, että jätettäisiin tuhojen estämisen keinojen valinta metsästysseuroille: joko ammutaan riittävästi hirviä, levitetään joka vuosi karkotteet tai aidataan taimikot. Harrastajat huomaisivat ehkä aika pian, että vähätöisin vaihtoehto on kuitenkin se hirvikannan pudottaminen.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Mitä hyötyä metsänhoitoyhdistyksestä?

Metsänhoitoyhdistysten automaattisen jäsenyyden ja metsänhoitomaksun poistamisesta on puhuttu viime aikoina paljon – viimeksi Smolanderin ja Kettusen raikkaassa kirjoituksessa (Metsälehti nro 2). Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen valtuuston järjestäytymiskokouksessa tätäkin kysymystä sivuttiin, ja mielenkiinnolla kuulosteltiin, että mitä vastinetta sille maksulle oikein saa, ja miten vastine ehkä vaihtelee metsänomistajasta riippuen?

On selvää, että jos palveluja ei käytä lainkaan, ei vastinetta saa. Näkisin, että jos palvelut on hinnoiteltu ja organisoitu oikein, on työnjohtokorvaus ainut erä, jonka metsänomistaja voi säästää, jollei käytä mhy:n palveluja. Yhdistyksen ostojen ja teettämien töiden volyymit ovat niin suuret, että on vaikeaa nähdä, miten metsäyritysten metsänhoitotarjoukset voisivat olla oleellisesti halvempia. Näin ollen metsänomistajan on itse kyettävä tekemään työnjohto. Metsänomistajakunnan kaupungistuessa tähän kykenevien määrä lienee pikemminkin laskussa kuin nousussa.

Metsänhoitomaksulla kustannetaan mm. yhdistyksen rekisterit, joissa ylläpidetään tietoa metsänomistajista. Lisäksi sillä kustannetaan nk. yhteiseksi hyväksi tulevat asiat, kuten alueellinen edunvalvonta, palvelujen kehittäminen, henkilökunnan ammattitaidon ylläpito, sekä metsänomistajien koulutus- ja virkistystilaisuudet. Palvelumaksuilla kustannetaan palvelut. Mh-maksulla ei saisi ainakaan kovin paljoa subventoida palveluja, koska siinä metsänomistajat asetetaan eriarvoiseen asemaan sen mukaan, käyttääkö palveluja vai ei. Metsänhoitoyhdistyksen eräs vahvuus on mielestäni se, että se on aidosti oman alueen metsänomistajien ammatillinen yhteenliittymä, joka jakaa tietoa ja järjestää erilaisia tapahtumia joissa jäsenet voivat tavata toisiaan.

Metsänhoitoyhdistys voi vastata muiden metsäpalvelujen tuottajien kilpailuun parantamalla tarjottujen palvelujen laatua suhteessa hintaan. Metsänomistajat käyttävät omassa yhdistyksessään päätäntävaltaa valtuutettujen kautta. Valtuutetut vahvistavat metsänhoitomaksun, eli metsänomistajat päättävät itse perittävän maksun suuruuden. Nyt olisi ihan mahdollista linjata mhy:n pitkän aikavälin tavoitteeksi mhy-maksun vähittäinen aleneminen, jolloin metsänomistajat tuntevat saavansa sille vastinetta. Käsittääkseni Keski-Suomessa näin on jo tehty.

Anneli Jalkanen
Etämetsänomistaja, Espoo
Mhy Keski-Suomen valtuuston jäsen

Julkaistu Metsälehdessä helmikuussa 2009.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Kustannustehokkuutta liito-oravan suojeluun

Liito-oravalla ei mene Suomessa hyvin, ja näin ollen se on joutunut EU:n tiukasti suojeltujen lajien listoille. Harri Hölttä Suomen Luonnonsuojeluliitosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 13.3.2006 liito-oravakannan kehityksestä seuraavasti. "Millään tutkimusalueella ei ole havaittu kannan kehityksen tasaantuneen, saati sitten lähteneen nousuun. Tähän taantumiseen perustuu myös lajin luokittelu uhanalaiseksi. Kanta pienenee mitä todennäköisimmin vielä tulevaisuudessa. Liito-oravan taantumisen syynä on ennen kaikkea metsien hakkuut. Tähän ongelmaan ei ole kehitetty ratkaisua, sillä hakkuumääriä aiotaan entisestään lisätä. Lisäksi liito-oravalle hakkuiden yhteydessä rajattavat metsätupsut ovat niin pieniä, ettei laji niissä säily eivätkä maanomistajatkaan saa niistä korvauksia. Tämä ongelma voitaisiin ratkaista lisärahoituksen mahdollistamilla laajemmilla suojelurajauksilla, jolloin näillä alueilla olisi merkitystä myös muun metsäluonnon suojelulle."

Liito-oravan tämänhetkinen suojelustatus on ongelma, koska se vaikeuttaa kaikenlaista rakennus- ja hakkuutoimintaa. Jos kannan taantuminen saataisiin pysäytettyä, voitaisiin suojelustatus muuttaa lievemmäksi ja maanomistajien ei enää tarvitsisi pelätä rajuja käyttörajoituksia. Visiona olisi liito-oravan kannan nostaminen niin vahvaksi, ettei EU:lla enää ole perusteita pitää sitä suojeltujen lajien listalla. Riittääkö kannan vahvistuminen pelkästään Suomen alueella sitten tähän tulokseen, on toinen juttu.

Metsänomistajat ovat kehityksen kääntämisessä avainasemassa. "Liituri" tulisi ottaa koko metsäkansan lemmikiksi samalla tavoin kuin Yrjö Kokon laulujoutsen.

Mitä tehdä? Liito-oravakantaa vähentää jokin kolmesta seikasta, tai kaikki nämä yhdessä: ravinnon puute, suoja- ja pesäpaikkojen puute, isojen pöllöjen tai haukkojen saalistuspaine.

Saalistuspaineeseen on vaikeaa vaikuttaa muuten kuin välttämällä pöllön pönttöjen asentamista aiotuilla liito-oravareviireillä. Suoja- ja pesäpaikkoja sen sijaan olisi melko helppo luoda pöntöttämällä sopivia elinpiirejä eli varttuneita kuusikoita, joiden lähistöllä on lehtipuustoa. Jos naaraan reviirin kooksi lasketaan kymmenen hehtaaria metsää, voisi mahdollisille tällaisille reviireille asentaa esimerkiksi kolme pönttöä.

Ilmainen vinkki: metsäfirmat voisivat jakaa mainostarkoituksessa kaikille puukauppa-asiakkailleen eli metsänomistajille pönttöjä, vaikkapa firman logolla varustettuina. Metsänomistaja voisi vastikkeeksi sitoutua olemaan hakkaamatta reviiriä paljaaksi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Ravinnosta eli lehtipuista ei ole puutetta. "Liiturin" ongelmana voi olla turvallinen liikkuminen ravintokohteiden (lehtipuustot) ja suojapaikkojen (varttuneet tiheähköt kuusikot) välillä. Tämä on autettavissa metsäsuunnittelulla. Kaikessa metsäsuunnittelussa (miksi ei myös kaavoituksessa) voitaisiinkin kysyä metsänomistajalta, onko hän halukas huomioimaan suunnitelmassaan liito-oravan tarpeet. Huomiointi ei yleensä johda kovin suuriin menetyksiin hakkuutuloissa. Tulos on parempi, jos usean vierekkäisen palstan omistajat saadaan mukaan.

Suojelu sopivien liiturireviirien pöntöttämisen, metsäsuunnittelun ja muun maankäytön suunnittelun ja kaavoituksen kautta on kustannustehokkaampi tapa kuin nykyinen, jossa liito-oravan takia muutellaan jo käynnistyneitä hankkeita - etenkin taajamissa.

Päivitys 11.8.2017 Liito-orava näyttää kotiutuneen taajamiin ja sen elinympäristövaatituksia on opittu sopeuttamaan rakennushankkeisiin. Tilanne näyttää paljon valoisammalta kuin kymmenen vuotta sitten. Liito-orava ei ole enää maanomistajalle kirosana siinä määrin kuin ennen, vaan rauhanomainenkin rinnakkaiselo näyttää mahdolliselta!


Julkaistu osittain Helsingin Sanomien Mielipide-osastossa 18.3.2006.

tiistai 13. marraskuuta 2007

METSÄNOMISTAJALLE KANTOHINTA KOKO RUNGOSTA

Julkaistu Metsälehdessä syyskuussa 2007

Metsälehdessä (nro 16, 2007) muistutettiin, että metsänomistajan tai hänen edustajansa tulisi valvoa pystykaupalla myydyn puuston apteeraus eli katkonta tukiksi ja kuiduksi. On tiedossa, että vaihtelua katkonnassa on sekä ajallisesti että firmojen välillä. Kuitenkin metsänomistajaa raastava epävarmuus metsiköstä saatavan lopullisen tilin suhteen voitaisiin jo nykytekniikan avulla lopettaa. Lisäksi metsäfirma saisi ottaa pystypuustosta aivan kullakin ajanhetkellä tarvitsemansa puutavaralajit. Ai miten?

Näin se menee. Hakkuukone mittaa kunkin rungon paksuuden ja pituuden tietokoneen muistiin. Tulostetaan tiedosto, josta ilmenee kunkin rungon metsänomistajan kannalta paras mahdollinen apteeraus tukkiosaan ja kuituosaan. Tulostetaan toinen tiedosto, josta ilmenee hakkuukoneen (kuskin) tekemä todellinen apteeraus sekä rungon raakkiosan tilavuus, ja tämän perusteella kuski saa tilin. Lasketaan yhteen rungoittain tieto kahdesta edellisestä tiedostosta, ja niiden perusteella metsänomistaja saa tilin.

Voisiko joku kertoa, missä tässä piilee heikkous, tai jos ei piile, niin loppuhan on vain ohjelmointia ja hakkuusopimuksen pientä päivitystä...

Tuli pari huomiota vielä mieleen. Ensiksikin, metsänomistajan tulisi saada kustakin rungosta paras hinta, eli jos katkotun puutavaran ARVO on parempi kuin laskennallinen tukki/kuitujako, silloin myyjä saisi tietenkin sen todellisen apteeratun mukaisen hinnan. Tällöin puun ostaja voisi mainostaa; meiltä aina paras hinta! Toiseksi, teknisesti asia tulisi toteuttaa siten, ettei metsäkoneen kuljettajalle aiheudu lisätyötä, vaan hinnanlaskenta tapahtuisi automaattisesti. Metsälehden uutisen mukaan pohjoisessa sovelletaan jo - jos olen oikein ymmärtänyt - eräänlaista runkohinnoittelun sovellusta, jossa ennen hakkuuta arvioidaan keskimääräinen tukki/kuituosuus. Mielestäni tämä tapa ei ole parannus entiseen, vaan siirtää vain ongelman toiseen paikkaan, eli kun tavallisesti on epävarmuutta apteerauksesta johtuen, niin nyt on epävarmuutta etukäteisarvioinnista johtuen. Oma menetelmäni pyrkii juuri arvioinnin ja valvonnan tarpeen minimointiin, eli luottamuksen maksimointiin puolin ja toisin. Kun puuta pyritään saamaan markkinoille, mielestäni puukaupan avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen voi olla yksi keino. Ehkä markkinat tosiaan hoitavat asian; se yritys joka ensimmäisenä ottaa idean käyttöön, saa kilpailuvaltin -- meiltä aina paras hinta!

Väännetään vielä runkohinnoittelun edut lopuksi rautalangasta. Yhtiöiden eroja katkonnassa ei tarvitsisi huomioida, koska katkonnan erot eivät vaikuttaisi metsänomistajan saamaan tiliin. Ehdottamani runkohinnoittelun sovellus: 1. helpottaisi puukauppatarjousten vertailua, ja 2. poistaisi tarpeen valvoa katkontaa hakkuuta suoritettaessa.

Päivitys 11.8.2017

Kymmenen vuoden takainen postaus on edelleen ajankohtainen! Olen edelleen sitä mieltä, että suurin epäkohta puukaupassa ei liity siihen, kuka puut korjaa ja kuljettaa, vaan siihen, että puun myyjä ei saa kaikkea tietoa. Ensinnäkään hän ei tiedä, kenelle puut kannattaisi myydä, eli kenen katkonta tuottaa parhaan arvon leimikolle. Toisekseen hän ei tiedä, miten suuri tappio hänelle tuli siitä, että leimiko arvo optimoidaan puun ostajan näkövinkkelistä eikä myyjän. Toisin sanoen ostaja katkoo niitä jakeita joita hän sillä hetkellä tarvitsee. Käyttämällä metsänhoitoyhdistystä apuna puukaupassa tätä epäkohtaa voi jonkun verran lieventää, mutta kokonaan se ei poistu.