perjantai 17. marraskuuta 2017

Field Study Plan for Mammalian Hosts of Ixodes Ticks (M-HIT)

Updated Nov. 29, 2017

Study goal. The aim is to clarify the interaction between ticks and mammals to develop ecological control methods for tick-borne diseases. It is generally agreed that in an ecosystem, the amount of large mammalian herbivores regulates the amount of ticks, and that the amount of small herbivores and birds regulates the disease prevalence in ticks. In the case of the northern boreal forest, the most common small herbivores are the voles. Another important feature to know is that since people favor herbivore game species, the amount of predators relative to herbivores is lower than in a natural ecosystem. In this study, we will try to quantify how much the amount and composition of each mammalian group affects the tick-host system. We are especially interested in how much red foxes affect the habitat use of voles which, in the presence of foxes, cannot freely roam all their preferred habitat, collecting ticks. From the tick point of view, this might mean fewer larvae developing into nymphs and less transfer of diseases, received and given.

Field study design. 6 study sites have been selected from the southern part of Finland (Figure 1). Each study site is a pair of game triangles, on one triangle there are lots of foxes and on the control there are less foxes. The area is climatically relatively homogeneous and also in the same phase of emergence i.e. the incidence of tick-borne diseases in the Finnish population has been growing rapidly in the recent years. (The official disease statistics www.thl.fi). The sites have also different amounts of cervids (moose Alces alces, white-tailed deer Odocoileus virginianus and roe deer Capreolus capreolus). Three of the sites are inland and three of them are close to the sea. The whitetail was introduced into Finland from North America as a game species, and its does very well in the southwestern Finland as does also roe deer. Moose is common in the whole of Finland in forested areas.

Field data collecting. In the winter hunters visit each game triangle and record the amount of snow tracks of mammals and the amount of game birds. The triangle system has originally been developed for estimating game numbers and the results are published yearly by Natural Resources Institute Finland (www.luke.fi). Vole trapping is made in the fall (main species being bank vole Myodes glareolus and field vole Microtus agrestis). This area is dominated by agricultural land which means that the interaction between field vole and red fox should be a dominant feature in the tick-host system. Tick collecting is made in the spring with the dragging cloth method (mainly Ixodes ricinus in this area). Data collecting is done on each game triangle on three vole habitats i.e. coniferous forest, clearcut and open field. The exact locations will be chosen based on the permits given by the land owners. On each habitat, there will be 3 small mammal triangles (15 meters x 15 meters).12 mouse snap-traps will be placed at 5 meter intervals along the sides of the triangle (1 in each corner and two in between) for two nights in a row. Samples will be taken from the voles and ticks and sent to the University of Turku, to be analyzed for the diseases they carry.

Figure 1. Game triangle locations in Southern Finland. Green and yellow triangles are active and the red ones are not in use). Study locations are marked with blue circles on the map.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Puutiaisten elinkierto



Kuvassa näkyvät suurimpina aina kussakin elinkierron vaiheessa tärkeimmät nisäkkäät. Pienet toukat ja nymfit imevät verta kaiken kokoisista eläimistä, aikuiset lisääntyvät punkit lähinnä isoista ja keskikokoisista nisäkkäistä.







Yllä olevissa kuvissa on y-akselilla borrelioosin esiintyvyys sairaanhoitopiireittäin ja x-akselilla viimeisimmän lumijälkilaskennan riistanhoitopiireittäiset lumijälki-indeksit. Ylemmässä kuvassa hirvi ja alemmassa kaikki jäniseläimet (jänis, rusakko) ja runsaimmat hirvieläimet (hirvi, valkohäntäpeura ja metsäkauris) yhteensä. Sairaanhoitopiirien ja riistanhoitopiirien rajat eivät kaikin paikoin kohtaa, ja eläinmäärät (lumijäljet) pitäisi painottaa eläinten koolla, mutta suuntaa antava käsitys tulee. Tauti ei myöskään aina ole hankittu oman 'piirin' alueelta. Johtopäätös: jonkinlainen yhteys nisäkkäillä ja taudeilla voisi olla.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017



Tiekartta puutiaistautien ekologiseen torjuntaan

Puutiaiset eli punkit (Ixodes ricinus ja Ixodes persulcatus) tartuttavat meillä ihmisiin borreliabakteereja (Borrelia burgdorferi s.l.) sekä puutiaisaivokuumevirusta (TBEV). Borrelioosi ja TBEV näyttävät THL:n tartuntatautitilaston mukaan yleistyvän meillä nopeasti. Punkit kantavat myös muita ihmisten ja eläinten tauteja. Äskettäin meikäläisistä punkeista on löydetty nk. toisintokuumeen aiheuttajaa Borrelia miyamotoi -bakteeria. I. ricinus-punkki voi levittää myös alpha gal -hiilihydraattia, joka ihmisen elimistössä aiheuttaa allergian punaiselle lihalle; meillä tapauksia on vasta yksi mutta Ruotsissa jo useampia.

TBEV ja toisintokuume ovat harvinaisia: vain muutama prosentti punkeista kantaa näitä tauteja. Sen sijaan eri borrelioita kantaa 15-20 prosenttia punkeista. Sairastumisriski borrelioosiin on yhden punkin pureman jälkeen kohtalaisen pieni, ellei punkki ehdi olla iholla pitkään, mutta TBEV voi tarttua nopeastikin. Borrelioosi on hankala diagnosoitava ja hoidettava, koska erilaiset borreliat aiheuttavat erilaisia oireita ja bakteerit pystyvät muuntautumaan eri muotoihin, jopa jättäytyen välillä lepotilaan. Viimeaikainen tutkimus on päätynyt muun muassa hypoteesiin, että borrelioosin vauriot ja oireet voivat säilyä ihmisen elimistössä, vaikka itse bakteeria ei enää elimistössä olisi - ainakaan aktiivisessa muodossa.

Ihmisten tietoisuus puutiaisvälitteisistä taudeista on viime vuosina parantunut ja lisännyt TBEV-rokotteiden ottamista sekä suojautumista maastossa liikuttaessa. Täten voidaan olettaa, että sairastuneiden määrä ei enää lisäänny yhtä nopeasti ja Ahvenanmaalla TBE-sairastuvuus onkin kääntynyt laskuun. Ilmastonmuutos lisää punkkitauteja kolmea kautta: punkkien talvikuolleisuus alenee, niiden aktiivinen ihmisten ja kotieläinten tartutusaika pitenee, ja lisäksi punkkien elinkierrossa vaikuttavien nisäkkäiden eloonjäänti ja lisääntyminen paranevat. Puutiaisvälitteiset taudit ovat meillä yleisiä Etelä-Suomen rannikkoalueilla ja harvinaisempia sisämaassa. Tähän voi olla syynä se, että rannikon ilmasto on leudompi, sisämaassa isäntäeläinten kanta on harvempi ja se että epidemia ei ole vielä ehtinyt levitä sinne rannikolta, josta se on lähtenyt liikkeelle - ehkäpä muuttolintujen mukana tulleista punkeista?

Monikymmenvuotinen tutkimus Yhdysvaltojen koillisrannikolta ja Ruotsista (mm. Richard Ostfeld, Felicia Keesing, Taal Levi, Thomas Jaenson ja Lars Tälleklint (Eisen)osoittaa, että punkkien lisääntyminen ja sen myötä niiden esiintyminen on riippuvainen isoista nisäkkäistä, kuten valkohäntä- ja metsäkauriista – samalla lailla kuin hirvi on välttämätön hirvikärpäselle. Meillä lähtötilanne on sikäli Ruotsia huonompi, että Etelä-Suomessa esiintyy runsaasti molempia puutiaistauteihin kytkettyjä kaurislajeja, ja niiden kanta on reippaassa kasvussa. Ruotsissa borrelioosiin sairastuu vuosittain moninkertainen määrä ihmisiä verrattuna Suomeen, ja suuri syy tähän lienee juuri hirvi- ja jäniseläinten runsaus. Meillä Suomessa eletään tautien levinneisyysalueen reunalla, eli taudit ovat vasta leviämässä meille, ja epidemia olisi nopein toimin vielä pysäytettävissä.

Punkilla on neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, nymfi ja aikuinen. Keväällä uudet munista kuoriutuneet punkkitoukat tarvitsevat muodonmuutokseensa (siirtyäkseen seuraavaan kehitysvaiheeseen) veriaterian jostain lämminverisestä eläimestä (kts. kuva elinkierrosta). Toukkavaiheen punkit saavat ateriansa mukana taudit elimistöönsä, joskus myös suoraan punkista toiseen niiden ruokaillessa samassa eläimessä. Punkkien munavaihe on pääsääntöisesti puhdas, mutta toukkana tai nymfinä saadut borreliat ja virukset säilyvät punkissa muodonmuutoksen yli.

Borrelioosi- tai tbev-epidemian synnylle on siis kaksi välttämätöntä ehtoa:
1) alueella on oltava punkkien määrää lisääviä isoja tai keskikokoisia nisäkkäitä (hirvi- tai jäniseläimiä), ja
2) alueella on oltava taudinaiheuttajia kantavia piennisäkkäitä tai lintuja, ns. reservuaareja eli varastoja, joista punkkien toukat ja nymfit saavat ne elimistöönsä.

TBEV:n elinkierto on sikäli erilainen kuin borrelioosin, että virus säilyy ilmeisesti luonnossa parhaiten punkeissa, kun taas borrelioosilla pääreservuaareja ovat nisäkkäät ja linnut. Viruksenkin leviämisessä myyrillä ja hiirillä on kuitenkin tärkeä rooli, koska ne siirtävät virusta punkista toiseen. Vaikka borrelioosin tai TBE:n prevalenssi eli esiintyvyys punkkipopulaatiossa olisi pieni, niitä on silti lukumääräisesti paljon isossa punkkipopulaatiossa. Ihmisen sairastumisriskin kannalta olennaisin luku on juuri tauteja kantavien punkkien tiheys maastossa.

Borreliabakteerien reservuaareista luonnossamme yleisimmät ovat myyrät ja maassa elävät linnut kuten rastaat, joiden verestä taudit siirtyvät punkkien toukkiin tehokkaasti. Nämä eläinlajit ovat melko lyhytikäisiä, eli tautien on siirryttävä punkeista uusiin sukupolviin tehokkaasti, muuten taudit häviäisivät tietyltä paikalta. Tautien on siirryttävä myös takaisin uusiin punkkisukupolviin. Tämä edestakainen kierto on ilmeisesti herkempi häiriöille TBEV:llä kuin borrelioilla, ja siksi virusta esiintyy meillä vain laikuttaisesti. Tietyn alueen punkeissa esiintyvät taudit määräytyvät juuri sillä paikalla esiintyvien reservuaarieläinten mukaan. Tämänhetkisen tiedon mukaan kolme meillä yleisintä ihmisiä sairastuttavaa borreliabakteeria ovat niveloireita aiheuttava Borrelia burgdorferi (kantajina pienjyrsijät ja linnut), neuroborrelioosia aiheuttava Borrelia garinii (kantajina linnut), ja iho-oireita aiheuttava Borrelia afzelii (kantajina pienjyrsijät). Samassa punkkiyksilössä on usein enemmän kuin yksi borrelian alalaji. Eri borreliat ovat kuitenkin jossain määrin erikoistuneet eri isäntäeläimiin: jos bakteeria kantava punkki imee verta bakteerin kannalta 'väärästä' eli sille sopimattomasta isäntäeläimestä, sen veren koostumus voi häiritä taudinaiheuttajan lisääntymistä punkissa.

Yhdessä kauriissa tai jäniksessä voi olla kerrallaan jopa pari tuhatta punkkia, eli yksi yksilö voi luovuttaa verta tuhansille eri kehitysvaiheiden yksilöille kesän aikana. Kukin aikuinen punkkinaaras voi munia samoin kaksi tuhatta munaa. Mitä suurempi isäntäeläin, sitä enemmän ja sitä elinkelpoisempia munia syntyy. Viime vuosina hirvikanta on Etelä-Suomessa 2000-luvun alun huipusta hieman laskenut, mutta laskun on korvannut metsäkauriin ja erityisesti valkohäntäkauriin kannan nousu. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu kanta on vähintään viisinkertaistunut, 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön. Metsästys on meillä vähentänyt petoeläimiä ja suosinut metsästettäviä kasvinsyöjälajeja. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti Ahvenenmaalla, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa, on siis aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden "lisääntymisalustoiksi".

Usein esitetään ajatus, että hirvieläimillä voisi olla borrelioosiepidemiaan jopa myönteinen vaikutus. Aluksi punkkimäärä nousee nopeasti isäntäeläinten kannan nousun mukana, mutta korkeilla hirvieläinmäärillä enää vähän. Korkea hirvikanta voikin hieman vähentää borrelioiden esiintymistä toukka- ja nymfivaiheen punkeissa, kun ne imevät verta kauriista myyrien tai rastaiden sijasta, koska hirvieläimet eivät juurikaan siirrä borrelioita niistä verta imeviin punkkeihin. Kauriin tai muiden märehtijöiden, kuten nautojen tai lampaiden, veressä Borrelia-bakteeri ei voi kunnolla lisääntyä. Siksi esimerkiksi kaupungeissa ja perinneympäristöissä maisemaa hoitavien nautojen ja lampaiden laitumilla punkkeja voi olla runsaasti, mutta punkkitauteja vähemmän. Hirvieläinten rooli punkkien lisääntymisalustoina vaikuttaisi kuitenkin olevan merkittävämpi kuin niiden rooli puhdistajina: punkkivälitteisten tautien määrä kasvaa vuosi vuodelta THL:n tilastossa. Paitsi hirvieläinten, myös jäniseläinten määrä ja biomassa on sen verran suuri, että niillä on varmasti vaikutusta punkkien määrään. Jänis ja rusakko ovat kaiken lisäksi "kaksineuvoisia": ne voivat toimia sekä borrelioosin reservuaareina että punkkien määrän lisääjinä (kanit pääsääntöisesti vain määrän lisääjinä).

Tärkeimmistä tautien varastoista eli reservuaareista metsähiiriä esiintyy vain eteläisessä Suomessa, joten punkkien kanssa jatkuvassa kontaktissa olevista nisäkäsreservuaareista merkittävin ryhmä ovat koko maassa yleiset myyrät. Myyriä lisäävien heinittyneiden avohakkuualojen määrä on ollut viime vuosikymmeninä koko lailla vakio (vain suhdannevaihteluita, ei nousevaa trendiä), joten niiden ravintoresurssi ei liene kasvussa. Lähes jokaiselta metsähehtaarilta löytyy kuitenkin vähintään muutamia myyriä, huippuvuosina parhaimmillaan satoja. Tärkeistä borreliareservuaareista mustarastaiden määrä on viime vuosina noussut. Maassa elävistä tai pesivistä linnuista biomassaltaan merkittäviä ryhmiä ovat metsäkanalinnut ja sorsalinnut (sinisorsa ja haahka), mutta niiden osuutta epidemioissa ei vielä tunneta. Lisäksi pitää muistaa, että pienetkin isäntäeläimet kuten myyrät ja linnut vaikuttavat punkkien määrään auttamalla pieniä punkkeja kehittymään seuraavaan kehitysvaiheeseen, erityisesti niinä vuosina kun myyriä on paljon.

Myyriä saalistavien nisäkäspetojen kokonaismäärä ei liene muuttunut viime vuosina oleellisesti, mutta petoyhteisön rakenne sen sijaan on: ketun määrä on merkittävästi vähentynyt ja sen tilalle ovat tulleet vieraslajit minkki ja supikoira. Meillä lumijälki-inventoinnit kertovat, että ketun kanta on pienentynyt noin puoleen koko Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana - sen sijaan näädän populaatio on suunnilleen ennallaan. Petoyhteisön rakenteen vaikutuksesta punkkivälitteisten tautien riskeihin on saatu vastikään uutta tietoa: Hollannissa toteutetussa seurannassa ketut ja näädät vähensivät, paitsi punkkien määrää hiirissä, yllättäen myös infektoituneiden punkkien määrää maastossa: niistä jäi jäljelle vain 1/5 alkuperäisestä määrästä - vähennystä häkellyttävät 80 prosenttia! Vaikutusmekanismin arveltiin perustuvan siihen, että jyrsijät vähensivät liikkumistaan petouhkan vuoksi, jolloin punkkien ja jyrsijöiden kontaktit vähenivät ja punkit saivat vähemmän tautitartuntoja. Petouhkan tiedetään myös heikentävän myyrien lisääntymistä. Petoeläimissä esiintyy myös usein punkkeja, mutta ne - samoin kuin koiratkaan - eivät ole kovin hyviä reservuaareja eivätkä lisääntymisalustoja punkeille. Edellä mainituista syistä pedoista on enemmän hyötyä kuin haittaa punkkien torjunnassa. Äskettäin on huomattu punkin torjuntaan käytetyn fiproniilin joutuminen ihmisravintoon eli kananmuniin. Meilläkin fiproniili on laajasti käytössä punkkien torjunnassa kissoilla ja koirilla. Venäjällä torjunta-aineita käytetään jo kaupunkien puistoissa. Nyt olisi aika valita, halutaanko meilläkin lisätä torjunta-aineiden käyttöä vai olisiko järkevämpää kokeilla ekologisen torjunnan tehoa?

Punkkitautien ekologinen torjuntaohjelma

Ilmastonmuutos lisää sekä punkkien, niiden isäntäeläinten että punkkivälitteisten tautien esiintymistä luonnossa. Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Hollannissa tehty tutkimustyö osoittaa, että em. tautien leviämisessä on keskeinen rooli toisaalta punkkien määrää lisäävillä hirvieläimillä ja toisaalta eläimillä, jotka siirtävät taudinaiheuttajat punkkien sukupolvesta toiseen. Näistä tärkein lajiryhmä ovat myyrät, mutta linnuilla kuten rastailla on myös osuutensa, joka on vielä jossain määrin tuntematon. Petoeläimistä hyödyllisin on kettu, koska se pystyy rajoittamaan myyrien liikkumista ja lisääntymistä. Ravintoketjujen ennallistaminen kasvinsyöjien kantoja alentamalla ja petoeläimiä suosimalla vähentäisi siis tehokkaasti punkkivälitteisten tautien esiintymistä ihmisillä. Kaikkein haitallisimpia punkkien isäntäeläimet ovat paikoissa, joissa ihmiset oleskelevat paljon ja joista niitä ei voida helposti poistaa, eli kauriit, rusakot, rastaat, hiiret, myyrät ja rotat taajamien puutarhoissa ja metsäisissä puistoissa. Todennäköisesti meillä Suomessa riittävät ja kustannustehokkaat toimenpiteet olisivat: toisaalta hirvieläinten metsästyksen tehostaminen ja toisaalta ilveksen, ketun ja näädän metsästyksen olennainen vähentäminen.

Punkkitautien hillinnässä auttavia toimenpiteitä:

- aidataan pihoja ja puistoja kauriiden ja jäniseläinten poissa pitämiseksi
- tehostetaan hirvieläinten metsästystä kohti tavoitetasoa: pohjoisessa 1-2 eläintä per 1000 ha, etelässä 2-3 eläintä per 1000 ha
- vähennetään talviruokintaa
- hävitetään villisiat kokonaan
- vähennetään ilveksen, ketun ja näädän metsästystä

Anneli Jalkanen, maat.-metsät. tri, metsänhoitotiede

Lisää aiheesta

Punkkien elinkierrosta: hs.fi/tiede 30.5.2017:
Hirvieläimet levittävät punkkeja, mutta punkkitaudit ovat peräisin pikkueläimistä

Borrelioosin mikrobiologista ja lääketieteellistä taustaa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Lyme_disease_microbiology

Monipuolisia tietokantoja punkeista:
www.borrelioosi.net www.eucalb.com

Puutiaisten esiintymiskartat:
http://ecdc.europa.eu/en/healthtopics/vectors/vector-maps/Pages/VBORNET-maps-tick-species.aspx

Borrelioosista Euroopassa:
http://www.eurosurveillance.org/images/dynamic/EE/V16N27/art19906.pdf

Mielipidekirjoituksia:

Margaretha Gustafsson, parasitolog och docent i cellbiologi vid Institutionen för biovetenskaper, Åbo Akademi
https://www.hbl.fi/artikel/koncentrera-jakten-pa-hjortdjur/

Thomas G.T. Jaenson, prof. in medical entomology, Uppsala University
https://www.hbl.fi/artikel/vitsvanshjort-och-radjur-producerar-mangder-av-sjukdomsoverforande-fastingar/ http://www.ja.se/artikel/51425/fel-information-om-att-radjur-minskar-borrelia.html

Heikki Henttonen, metsäeläintieteen professori, Luonnonvarakeskus:
Metsästäjä-lehti 2/2017 s. 52-53. Verkossa http://www.lehtiluukku.fi/lehti/metsastaja/_read/02-2017/142274.html
Punkit halajavat hirvieläimiä. Jahti-lehti 2/2017 s. 34-35. Verkossa: http://digijahti.fi.

Suomessa asuu yhteensä 20000 kiloa västäräkkejä - Mitkä lintulajit ovat raskaassa sarjassa? https://yle.fi/uutiset/3-9839050

Tim Hofmeester. 2016. The wild life of tick-borne pathogens. Väitöskirja, Wageningenin yliopisto. Ladattavissa Google Scholarista.

Hofmeester ym. 2017 tutkimus ketusta ja näädästä:
http://www.natursidan.se/nyheter/ju-fler-ravar-och-mardar-desto-farre-sjukdomsbarande-fastingar/

Liha-allergia:
https://en.wikipedia.org/wiki/Alpha-gal_allergy

Päivitetty: 20.11.2017

tiistai 28. helmikuuta 2017

Hirvikanta 2007 - 2017






HUOMAUTUS.
Hirvitalousalueiden kanta-arviot ovat netissä: www.riistahavainnot.fi. Ne ovat yhdistelmä hirvihavaintoja ja saalismääriä. Yllä olevat graafit on laskettu riistakolmioiden lumijäljistä, ja ne toimivat parhaiten isommilla alueilla eli esim. riistakeskustasolla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Hirvieläinpolitiikkaa pitäisi uudistaa



Kirjoitin kirjeen Keski-Suomen riistaneuvostolle alun perin helmikuussa 2013 (4 v sitten). Hirvikanta oli vuonna 2012 sattumalta Luken lumijälki-indeksillä mitattuna 2000-luvun alimmassa arvossaan, josta se on sittemmin jälleen noussut. Korkean hirvikannan aiheuttamat suorat metsätaimikoihin kohdistuneet laatu- ja kasvutappiot ovat olleet valtakunnan metsien inventointien mukaan kasvussa, ja ei-toivotuista ulkoisvaikutuksista muualla yhteiskunnassa on tullut uutta tietoa, joten kirjoituksen päivitys lienee paikallaan. Kirjoitukseni koskee kaikkia meillä esiintyviä hirvieläimiä eli hirvi, metsäkauris ja valkohäntäkauris, pl. poro ja harvinainen ja uhanalainen metsäpeura.

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti hirvieläinkannan sopivasta tasosta, erityisesti sosiaalisessa mediassa (mm. Metsälehti). Metsästäjät pyrkivät ymmärrettävästi sellaiseen kannan tasoon, jossa vuotuinen vasatuotto olisi mahdollisimman korkea ja vasat elinvoimaisia. Naaraiden liian suurta suhteellista osuutta hirvi- ja valkohäntäkauriskannasta pyritään korjaamaan, mikä on hyvä kehityssuunta. Tavoitellut hirvieläinkannan tasot ovat kuitenkin kokonaistilanne huomioiden useimmilla riistakeskusalueilla liian korkeat. Erityisesti lounaisessa Suomessa tilanne on huolestuttava: siellä kaikki kolme mainittua hirvieläintä elävät samalla alueella ja metsäkauriin ja valkohäntäkauriin kannat ovat nousseet ripeästi. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu kanta on vähintään viisinkertaistunut, karkeasti arvioiden 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön.

Metsänomistajille aiheutuu hirvieläimistä suoria kuluja eli hukkaan menneet metsänuudistamiskulut, joista lupamaksuvaroista korvataan vain vakavimmat tapaukset. Epäsuoria menetyksiä ovat tulevan tukkipuun laadun heikkeneminen, ja kuusen suosiminen silloinkin, kun muuten haluttaisiin uudistaa männylle tai lehtipuulle. Hirvien talvilaitumet, jossa pahimmat taimivahingot syntyvät, ovat 1-3 metrin pituisia männyn taimikoita. Niiden väheneminen on selkeä argumentti sen puolesta, että hirvikantaa pitäisi leikata: kanta pitäisi sopeuttaa vähentyneisiin ruokavaroihin ja eri hirvitalousalueiden maankäyttöluokkien jakaumaan (jako metsä/pelto/suo). Puulajiongelma kärjistyy eteläisen Suomen juurikääpäkohteilla, joilla puulaji pitäisi vaihtaa havupuusta joksikin aikaa lehtipuuksi, kasvupaikan puhdistamiseksi sienitaudista. Tutkimusten mukaan kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervasta esiintyy koko ajan pohjoisempana ja levinneisyysalue kattaa jo koko keskisen Suomen. Monipuolisempaa puulajivalikoimaa eli lehtipuiden kasvattamista puoltavat lisäksi monimuotoisuuden lisäämistavoite ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarve, koska kuusen on ennustettu kärsivän tulevaisuudessa kuivuudesta.

Biotalouden suurilta tavoitteilta putoaa pohja, ellei metsissä kyetä tuottamaan riittävästi monipuolista ja laadukasta puuraaka-ainetta. 1970-luvulla perustetut männyntaimikot ovat kasvaneet kokoon, jossa tehdään toista harvennusta. Sahoille alkaa tulla hirvituhon aikaansaamaa sekundaa tyvitukkia. Näin käy siitä huolimatta että 1970-luvulla laidunnuspaine oli vain 1/4 nykyisestä, eli tukkien laatuongelma tulee pahenemaan. Epäsuoria kuluja eli ulkoisvaikutuksia aiheutuu myös liikennevahingoista ja pääteiden aitaamisesta riista-aidoilla niiden ehkäisemiseksi. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden lisääntymisalustoiksi, mikä näkyy kasvavissa borrelioositilastoissa. Metsien virkistyskäyttöä haittaavat hirvikärpäset loppukesällä ja syksyllä.

Jos huomioidaan kaikki metsien käyttäjäryhmät ja käyttömuodot sekä kaikki edellä luetellut ulkoisvaikutukset, kestävä hirvieläinkannan taso olisi selvästi nykyistä alhaisempi. Lainsäädännössä todetaan, että hirvieläinkanta on pidettävä sellaisella tasolla, että metsävahinkoja ei tule, mutta muista vaikutuksista ei puhuta. Luken julkaisemista hirvikannan kehitystä kuvaavista havainnoista näkyy (www.hirvihavainnot.fi), että sidosryhmien kuulemisissa esittämiä hirvikannan tavoitetasoja ei useimmilla hirvitalousalueilla noudateta.

Toimenpide-ehdotuksia

Lasketaan tavoiteltava hirvikanta tästä eteenpäin kokonaismaa-alan ohella myös metsäpinta-alaa kohti. Toisin sanoen, jätetään pellot ja taajama-alueet pois laskelmasta. Alueelliset maankäyttöluokkien pinta-alat ovat paikkatietoina olemassa eri tietokannoissa. Kestävyyden sopiva mittari olisi hirvien määrä suhteessa niiden käyttämään ravintoresurssiin, joten toimiva indikaattori olisi siis hirvien määrä suhteessa pienten taimikoiden pinta-alaan. Koska tämä suure muuttuu vuodesta toiseen, lienee kuitenkin syytä käyttää alueellista kokonaismetsäpinta-alaa.

Lainsäädäntöä olisi tarpeen päivittää määrittelemällä kestävä riistatalous kestävän käytön käsitteen kautta, eli taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset huomioivaksi. Laissa tulisi määritellä 'riistakantojen vaarantuminen' -käsite niin ettei se estä vahinkojen torjuntaa. Sidosryhmien näkemys sopivista hirvieläinkannoista olisi hyvä olla riistakonsernia velvoittava. Lisäksi voitaisiin harkita valkohäntäkauriin pyynnin vapauttamista luvanvaraisuudesta ja lajin statuksen muuttamista riistalajista haitalliseksi vieraslajiksi.

Joillakin riistakeskusalueilla kannattaisi kokeiluluontoisesti alkaa pyrkiä kohti alempaa hirvieläinkantaa. Sopiva taso on saavutettu silloin, kun puulajin voi valita ja taimikon voi perustaa ja hoitaa metsänhoidollisin perustein, metsävahinkoilmoituksia ei enää tule, liikennevahingot ovat vähentyneet ja borrelioositilastot osoittavat myös alenevaa suuntaa. Hirvikärpäset häviävät kaupan päälle.

Myönteinen kehitys lähtisi ehkä tehokkaimmin liikkeelle, jos luovuttaisiin hirvituhojen korvauksista. Tällä tavoin metsänomistajat alkaisivat tarkemmin katsoa, mitä ehtoja metsästysvuokrasopimuksiin laittavat, ehkä jopa vaatia tuhojen estämistä. Voitaisiin harkita sitäkin, että jätettäisiin tuhojen estämisen keinojen valinta metsästysseuroille: joko ammutaan riittävästi hirviä, levitetään joka vuosi karkotteet tai aidataan taimikot. Harrastajat huomaisivat ehkä aika pian, että vähätöisin vaihtoehto on kuitenkin hirvikannan pudottaminen.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Mitä hyötyä metsänhoitoyhdistyksestä?

Metsänhoitoyhdistysten automaattisen jäsenyyden ja metsänhoitomaksun poistamisesta on puhuttu viime aikoina paljon – viimeksi Smolanderin ja Kettusen raikkaassa kirjoituksessa (Metsälehti nro 2). Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen valtuuston järjestäytymiskokouksessa tätäkin kysymystä sivuttiin, ja mielenkiinnolla kuulosteltiin, että mitä vastinetta sille maksulle oikein saa, ja miten vastine ehkä vaihtelee metsänomistajasta riippuen?

On selvää, että jos palveluja ei käytä lainkaan, ei vastinetta saa. Näkisin, että jos palvelut on hinnoiteltu ja organisoitu oikein, on työnjohtokorvaus ainut erä, jonka metsänomistaja voi säästää, jollei käytä mhy:n palveluja. Yhdistyksen ostojen ja teettämien töiden volyymit ovat niin suuret, että on vaikeaa nähdä, miten metsäyritysten metsänhoitotarjoukset voisivat olla oleellisesti halvempia. Näin ollen metsänomistajan on itse kyettävä tekemään työnjohto. Metsänomistajakunnan kaupungistuessa tähän kykenevien määrä lienee pikemminkin laskussa kuin nousussa.

Metsänhoitomaksulla kustannetaan mm. yhdistyksen rekisterit, joissa ylläpidetään tietoa metsänomistajista. Lisäksi sillä kustannetaan nk. yhteiseksi hyväksi tulevat asiat, kuten alueellinen edunvalvonta, palvelujen kehittäminen, henkilökunnan ammattitaidon ylläpito, sekä metsänomistajien koulutus- ja virkistystilaisuudet. Palvelumaksuilla kustannetaan palvelut. Mh-maksulla ei saisi ainakaan kovin paljoa subventoida palveluja, koska siinä metsänomistajat asetetaan eriarvoiseen asemaan sen mukaan, käyttääkö palveluja vai ei. Metsänhoitoyhdistyksen eräs vahvuus on mielestäni se, että se on aidosti oman alueen metsänomistajien ammatillinen yhteenliittymä, joka jakaa tietoa ja järjestää erilaisia tapahtumia joissa jäsenet voivat tavata toisiaan.

Metsänhoitoyhdistys voi vastata muiden metsäpalvelujen tuottajien kilpailuun parantamalla tarjottujen palvelujen laatua suhteessa hintaan. Metsänomistajat käyttävät omassa yhdistyksessään päätäntävaltaa valtuutettujen kautta. Valtuutetut vahvistavat metsänhoitomaksun, eli metsänomistajat päättävät itse perittävän maksun suuruuden. Nyt olisi ihan mahdollista linjata mhy:n pitkän aikavälin tavoitteeksi mhy-maksun vähittäinen aleneminen, jolloin metsänomistajat tuntevat saavansa sille vastinetta. Käsittääkseni Keski-Suomessa näin on jo tehty.

Anneli Jalkanen
Etämetsänomistaja, Espoo
Mhy Keski-Suomen valtuuston jäsen

Julkaistu Metsälehdessä helmikuussa 2009.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Kustannustehokkuutta liito-oravan suojeluun

Liito-oravalla ei mene Suomessa hyvin, ja näin ollen se on joutunut EU:n tiukasti suojeltujen lajien listoille. Harri Hölttä Suomen Luonnonsuojeluliitosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 13.3.2006 liito-oravakannan kehityksestä seuraavasti. "Millään tutkimusalueella ei ole havaittu kannan kehityksen tasaantuneen, saati sitten lähteneen nousuun. Tähän taantumiseen perustuu myös lajin luokittelu uhanalaiseksi. Kanta pienenee mitä todennäköisimmin vielä tulevaisuudessa. Liito-oravan taantumisen syynä on ennen kaikkea metsien hakkuut. Tähän ongelmaan ei ole kehitetty ratkaisua, sillä hakkuumääriä aiotaan entisestään lisätä. Lisäksi liito-oravalle hakkuiden yhteydessä rajattavat metsätupsut ovat niin pieniä, ettei laji niissä säily eivätkä maanomistajatkaan saa niistä korvauksia. Tämä ongelma voitaisiin ratkaista lisärahoituksen mahdollistamilla laajemmilla suojelurajauksilla, jolloin näillä alueilla olisi merkitystä myös muun metsäluonnon suojelulle."

Liito-oravan tämänhetkinen suojelustatus on ongelma, koska se vaikeuttaa kaikenlaista rakennus- ja hakkuutoimintaa. Jos kannan taantuminen saataisiin pysäytettyä, voitaisiin suojelustatus muuttaa lievemmäksi ja maanomistajien ei enää tarvitsisi pelätä rajuja käyttörajoituksia. Visiona olisi liito-oravan kannan nostaminen niin vahvaksi, ettei EU:lla enää ole perusteita pitää sitä suojeltujen lajien listalla. Riittääkö kannan vahvistuminen pelkästään Suomen alueella sitten tähän tulokseen, on toinen juttu.

Metsänomistajat ovat kehityksen kääntämisessä avainasemassa. "Liituri" tulisi ottaa koko metsäkansan lemmikiksi samalla tavoin kuin Yrjö Kokon laulujoutsen.

Mitä tehdä? Liito-oravakantaa vähentää jokin kolmesta seikasta, tai kaikki nämä yhdessä: ravinnon puute, suoja- ja pesäpaikkojen puute, isojen pöllöjen tai haukkojen saalistuspaine.

Saalistuspaineeseen on vaikeaa vaikuttaa muuten kuin välttämällä pöllön pönttöjen asentamista aiotuilla liito-oravareviireillä. Suoja- ja pesäpaikkoja sen sijaan olisi melko helppo luoda pöntöttämällä sopivia elinpiirejä eli varttuneita kuusikoita, joiden lähistöllä on lehtipuustoa. Jos naaraan reviirin kooksi lasketaan kymmenen hehtaaria metsää, voisi mahdollisille tällaisille reviireille asentaa esimerkiksi kolme pönttöä.

Ilmainen vinkki: metsäfirmat voisivat jakaa mainostarkoituksessa kaikille puukauppa-asiakkailleen eli metsänomistajille pönttöjä, vaikkapa firman logolla varustettuina. Metsänomistaja voisi vastikkeeksi sitoutua olemaan hakkaamatta reviiriä paljaaksi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Ravinnosta eli lehtipuista ei ole puutetta. "Liiturin" ongelmana voi olla turvallinen liikkuminen ravintokohteiden (lehtipuustot) ja suojapaikkojen (varttuneet tiheähköt kuusikot) välillä. Tämä on autettavissa metsäsuunnittelulla. Kaikessa metsäsuunnittelussa (miksi ei myös kaavoituksessa) voitaisiinkin kysyä metsänomistajalta, onko hän halukas huomioimaan suunnitelmassaan liito-oravan tarpeet. Huomiointi ei yleensä johda kovin suuriin menetyksiin hakkuutuloissa. Tulos on parempi, jos usean vierekkäisen palstan omistajat saadaan mukaan.

Suojelu sopivien liiturireviirien pöntöttämisen, metsäsuunnittelun ja muun maankäytön suunnittelun ja kaavoituksen kautta on kustannustehokkaampi tapa kuin nykyinen, jossa liito-oravan takia muutellaan jo käynnistyneitä hankkeita - etenkin taajamissa.

Päivitys 11.8.2017 Liito-orava näyttää kotiutuneen taajamiin ja sen elinympäristövaatituksia on opittu sopeuttamaan rakennushankkeisiin. Tilanne näyttää paljon valoisammalta kuin kymmenen vuotta sitten. Liito-orava ei ole enää maanomistajalle kirosana siinä määrin kuin ennen, vaan rauhanomainenkin rinnakkaiselo näyttää mahdolliselta!


Julkaistu osittain Helsingin Sanomien Mielipide-osastossa 18.3.2006.